Himot ne on heelerillä

Voi meidän Konstaapelia! Ansan juoksu on edennyt siihen vaiheeseen, ettei meinaa mies housuissaan pysyä. Eiliseen asti oli suhteellisen rauhallista eloa, porttien kahta puolta. Ihme sinänsä; ei piippausta tai muutakaan metelöintiä. Ansa ottaa rauhallisemmin, eikä makaa kaiken aikaa portin takana tuoksumassa.
Eilen sitten Ansan lähdettyä lenkille, Kimi istui ikkunan ääressä ulvomassa, kilvan Palosen pasuunan soiton kanssa. Tänään onkin ollut pitelemistä. Se on kuin saippuapala, luikahtaa tilaisuuden tullen Ansan luo. Onnistui jopa ylittämään 60 cm korkean portin, tosin käytti apuna sohvan käsinojaa.
No, enää pari päivää niin polte helpottaa, ehkä.

Mutta Miina voi paljon paremmin! Kokeilin eilen asentotunnot ja etujalassa en huomannut mitään hidastusta enää, takajalka on vielä hidas palautumaan, mutta parempi. Eilen se pääsi pitkästä aikaa metsään Kimin ja minun kanssa. Uskaltauduin laskemaan sen vapaaksi, kun ajattelin ettei Kimin kanssa riehaannu.... miten huonosti sitä koiransa tunteekaan :/ Miina villiintyi aivan mahdottomaksi! Siken sheltitkin innostuivat, vaikkeivat yleensä uskalla juosta Miinan kanssa. Kaiken lisäksi Miinalta tuntui hukkuneen korvatkin. En voinut kuin katsella sen juoksemista ja haukkumista, ja odottaa. Ajattelin, että kotona sitten nähdään miten kävi.
Eipä tuo kipeämmältä, jäykemmältä tms. vaikuttanut olevan. Hyvä niin. Miina on koira, jolle on mahdoton keksiä muuta ajanvietettä kuin fyysinen rasitus. Agility on ollut sen juttu. Nuorempana haku-harjoituksissakin se luotti aina enemmän jalkoihinsa kuin nenäänsä. Jäljestämisestä se ei ole tajunnut koskaan mitään: Yök! ruokaa MAASSA!
Tänään pääsi sitten Pekan ja Kimin kanssa ns. normaalille lenkille. Jaksoi ihan hyvin kotikulmille asti, tulivat sitten rauhallisemmin loppumetrit.
Kaipa sen on saatava juosta. Kontrolloidaan mikä voidaan ilman, että pää hajoaa. Loppu on korkeimman käres...