Sattuu ja tapahtuu laitumella

Kun jää lampaiden yksinhuoltajaksi hetkeksikään niin johan alkaa tapahtua!
Eilen illalla mietin, että jaksaako lähteä flunssaisena huonossa säässä laitumelle. Dave oli aamulla siellä jo käynyt, joten annoin laiskuuden hiipiä mieleen... Lähdin kuitenkin, kaikkien koirien kanssa ajatuksena ottaa rentoa treeniä ja katsella lampaita. Sää olikin Vanhakylän puolella oikein mainio, ei tietokaan sadepilvistä :o)
Katras oli kaukana alalaitumella, missä on sitä herkkuheinää. Laskin koirat portista sisään hakeakseni ruokavadit, ja nehän innoissaan juoksivat ja haukkuivat ,niiden kanssa kun ei koskaan tehdä mitään kivaa! ;o) Sitten Liina ja Kimi haukkuivat erilailla, vahtihaukkua. Kutsuin ne pois ja kiirehdin lähemmäksi notkoa. Notkelmassa seisoi yksi karitsoista oudosti horjuen, pelkäämättä koiria. Kimin olin jo kytkenyt, Ansa sai luvan mennä lähemmäksi. Miten ihmeessä se on näin kaukana muista? Se koitti kävellä kohti laumaa, mutta haparoi ja pyöri paikallaan. Vein Liinan ja Kimin pois, ja lähdin Ansan kanssa uudestaan katsomaan pientä. Silloin toiset jo tulivat lähemmäksi, ja karitsa turvasi yhteen uuhista, mutta ei jaksanut oikein edes seistä. Se tuntui kuumalta, mutta uupumusta lukuun ottamatta näytti olevan ehjä.
Muutaman puhelun jälkeen tavoitin päivystävän eläinlääkärin Karkkilasta. Hän kysyi voisinko tuoda sen sinne... No, ei kai voi muutakaan; koirat takapenkille ensin. Sitten Ansan avulla hakemaan karitsaa, joka oli taas jäänyt laumasta. Minun kantaessa karitsaa, Ansa piti muut kauempana. Täytyy sanoa, että 20 kiloa ei ole koskaan tuntunut niin painavalta. Onneksi se ei rimpuillut (ei jaksanut), 100 metriä ylämäkeen se sylissä oli pitkä....
Löytyihän se eläinlääkärikin, mulla mitään navigaattoria ole, parin harha-ajon jälkeen. Perille päästyämme karitsa vain makasi silmät kiinni :o( Eläinlääkäri tutki sitä minkä saattoi, ei niin tavallinen potilas kuulemma. Diagnoosi ei tullut ihan varmaksi, ja ennustekin hieman varauksellinen. Päätin kuitenkin, että yritetään. Pikkulammas sai antibiootin, kipulääkkeen ja B-vitamiinia pistoksina, ja samat hoidot jatkoon kotona.
Koska meillä ei ole koirankoppia tms. niin sovin Tian kanssa (kenen ne lampaat onkin), että vien sen hänelle. Siellä odottikin siivottu pieni tarha niitetyn heinän kanssa. Jo matkalla se nousi seisomaan takaluukussa, ja aiheutti ihmetystä takana ajaville :o) Tarhassa alkoi heti kohta syödä!
Aamulla Tia kertoi, että vielä on jäykkä ja horjuva vähän, mutta syö hyvin ja märehtii. Ja pötkii karkuun minkä ehtii lääkepistoksia. Ensi viikolla toivottavasti voi palata laumaan :o)
Iloisista uutisista innostuneena lähdin aamupäivällä tyttöjen kanssa laitumelle. Ajattelin harjoitella häkitystä ja vetoa Ansan kanssa, ja Liinan kanssa taas tasapainon hakua. Sitten siivoan niiden katoksen ja nakuttelen hivenainekaukalon samalla. Toki lampaiden kanssa enemmän kuin usein tulee suunnitelman muutoksia, niihin täytyy varautua aina.
Mentiin siis laitsalle iloisin mielin hyvällä säällä. Laumaa ei heti näy, mutta laidun on niin iso, että ehkä ovat alhaalla kulmassa tai jopa metsäpoukamassa. Vaan ei. Katras jossa on 17 uuhta ja karitsaa yhteensä, ei ole näkymätön, paitsi nämä nyt. Voi itku!
Hain sauvan ja pitkän hihnan, samalla soittaen hätäkeskukseen, laitumen omistajille jne. Ja ei kun etsimään... Alhaalla kulmassa oli yksi tolppa kaatunut ja aita alhaalla, ehkä hirvet taas. Suuntasin sinne ja toivoin, että Ansa antaa jotain vinkkiä suunnasta; ja ihme kyllä se painoi nenän maahan ja nuuskutti edellä kohti naapurin peltoja. Mitään ei kuitenkaan näkynyt. Lähdin kiertämään ojia ja samalla vähän ylös päin seuraaville pelloille. Ja sitten näin ne kaukana sähkölinjojen takana! Kiersin ne hieman sivusta samalla katsoen mistä saan ne kuljetettua takaisin. Luulisin niiden olleen n. ½ kilometrin päässä omasta laitumesta, ihanalla apilaniityllä. Viimein tulimme tarpeeksi lähelle ja lauma huomasi meidät. Ne olivat sitä mieltä, että ne ei tulis! Lähtivät vauhdilla kohti metsikköä, jonka takana on tiet. Ei muuta kuin juoksuksi sivusuunnassa, ja sitten lähetin Ansan vastaan etteivät ehdi metsän reunaan asti. Ansa pinkoi minkä jaloistaan pääsi ja sai lauman kääntymään parempaan suuntaan. Taas uusi ohjeistus Ansalle, että saa ne kohti ojaa. Ajattelin, että sinne eivät mene, vaan kääntyvät minulle. Ja niin tapahtui! Hallelujaa!
Nyt oli lauma hallussa, vaikka koittivat vielä vilkuilla livistyspaikkoja, mutta Ansan haukan katseelta semmoiset ei jää huomaamatta ;o) Liina oli ensin kiinni, mutta sähläsi siinä liikaa, joten laskin senkin Ansan kontolle. Vähän matkaa kuljettuamme lauma rauhoittui ja saimme ne kuljetettua rauhallisesti kohti omaa laidunta.
Ansa oli koko ajan tosi rauhallinen ja luki lauman liikkeitä taas kuin avointa kirjaa. Ei sitä tarvinnut kuin kehua ja kannustaa jatkamaan. Liina aluksi sähläsi ja aiheutti pari pikku laukkakohtausta, mutta uskoi ihmeen hyvin ja alkoi loppumatkasta kulkea Ansan kanssa. Liina oli välillä hienosti lauman toisessa takakulmassa, muodostimme ikään kuin kolmion, minä ja tytöt :o)
Mokomat karkulaiset eivät muka päässeet saman kaatuneen aidan yli, mistä olivat tulleetkin. Siinä kohtaa piti vähän käskeä Ansaa, joka oli melko väsynyt jo, ja taluttaa johtaja yli. Puuh! Kaikki turvallisesti omalla laitumella!
Paikalle hälytetty Palonenkin jo saapui. Alkoi hikinen urakka, kävimme koko aidan läpi ja PP moukaroi lähes kaikki tolpat syvempään ja tiukemmalle. Dave kadonnut rautakankikin löytyi. Niin ja se katos tuli siivottua ja uusittua aluset, kaukalo asennettua ja katto fixattua. Samaan hikeen... Ansa ja Liina virkistäytyivät ojissa ja lammikoissa. Olivat sen ansainneet!
Nyt on mukava lähteä mökille, kunhan lampiset ei keksi taas jotain....